Olen tällä hetkellä yksin odottava. Tulevan lapseni isä jätti minut, kun sai tietää minun raskaudestani. Ei sanonut mitään siihen ja lähti menemään. Meillä oli ollut juttua muutama kuukausi. Emme olleet ikinä parisuhteessa vaikka olimmekin ihan ihastuneita toisiimme. Tunne oli, että olisimme ainiaan tuntenut. Saatiin toisemme nauramaan ja unohtamaan kaiken huonon tästä maailmasta. Olimme, kuin kahden vain. Ongelmana oli se, että hän ei lapsia halunnut ja minä tulvaisuudessa halusin. Minulla ei ole minkäänlaista ehkäisyä ja olen siitä ollut rehellinen alusta asti. Olen myös sanonu mielipiteeni abortista, että sitä en tule tekemään uudestaan enään ikinä. Erikoisinta oli se, että minä olin ainut joka ehdotti kondomia joka kerta. Hän aina vain totesi, että ei tarvitse. Minä hänelle muistutin, että ei minulla ole ehkäisyä.. Silti ei mitään reaktiota. (typerää molemmilta, kun mahdollisuus siinä on.) Olin puhunut hänelle epäilyksistäni, että raskaana voisin olla. Hän vain totesi, että älä kuumottele minua. Tein samana päivänä, kun kuukautiseni piti alkaa. Näyttöön tuli positiivinen. Tein vielä clearblue raskaustestin mikä näytti raskaana ja kuinka pitkällä raskaus on. Kerrottuani tälle mihelle tilanteesta. Hän ei sanonut juuta eikä jaata. Ajattelin, että hän on ihan solmussa tämän tiedon jäljiltä. Varmasti haluaa miettiä tätä asiaa joten tilaa olen antanut siihen. Nyt kuukausi vierähtänyt eikä ole mitään miehestä kuulunut. Hän on siis poistanut minut ja tulevan lapsensa pois hänen elämästään. Stressiä on minulla.. En voi nauttia täysin mielin raskaudestani. Aivan, kuin minut oltaisiin laitettu yksin vastuuseen tästä tapahtuneesta. Olen antanut hänen olla rauhassa enkä ole mitään vaatinut tai ole vaatimassa. Kyllä minuakin surettaa, että ihminen joka ei lasta halua saa nyt lapsen. Mielestäni hänen olisi itse pitänyt olla se, joka kondomia myös olisi halunnut. Luulisi tämmöisten ihmisten olevan aika varpaillaan, että lapsia ei tule vahingossakaan, vaikka siihen kyllä kaksi tarvitaan… Voinko ottaa kaiken syyn niskoilleni? Ei minua tästä voi kokonaan syyttää.. Kolmelle ystävälleni kertonut tilanteestani. Saanut semmoisen reagtion mitä olen toivonut. Tosi avoin ja kannustava. Yksi abortti takana ja katunut sitä siitä lähtien. Silloin kerroin perheelleni heti. Minut painostettiin aborttiin. Minulle ei annettu loppupeleissä muuta vaihtoehtoa, kun abortti. En saanut rauhassa miettiä.. mitä jos pitäisin lapsen? Miten pärjäisin? Olisinko valmiksi äidiksi? Olenko valmis ottaa vastuun toisesta ihmisestä? Ystävilleni olen sanonut, että tunnen olevani yksin. He sanovat, että ” olemme tukenasi.” Tiedän sen, mutta he eivät ole tässä tilanteessa. Käyn neuvolassa siellä on perheitä. Minä olen yksin. Ei ole lapsen isä vieressä, jonka kanssa voi päätöksiä tehdä. Katson taaperoita, ketkä nauraa ja itkee. Hymyilen, naurahdan. Olen kääntymässä ja huomattaumassa ” onkohan tämmöistä meillä myöhemmin?” Sitten havahdun.. Tyhjään penkkiin, missä ketään ei istu. Ihminen kenen pitäisi ajatella samoja kysymyksiä kuin minä. Keskustella raskauden pelosta, iloita raskautta, mitä jatkossa tapahtuu?. Minkä nimen antaisimme yheiselle lapsellemme? Ketkä kummivanhemmiksi? Oisiko hän isän vai äidin tyttö tai poika? Mitä luonteen piireitä on perinyt kummalta? Ulkonäöllisesti mitä perinyt? Sitä minulla ei ole. Suurin kysymys on; mitä kerron lapselleni, kun hän kysyy.. Missä isä on? Miksi hän ei ole meidän kanssa?.. Mitä siihen voi vastata. ”En tiedä, kulta..” Niin miljoona kysymystä tällä hetkellä raskauteen liittyvää ja jatkossa oleviin.. Netistä olen etsinyt vertaistukea yksin odottaville. Auttaisi varmasti puhua ihmisille, ketkä ovat samassa tilanteessa. Pystyy jakamaan tunnetilat mitkä vaihtelevat laidastalaitaan. Suurimmat kysymykset, joihin et ole vielä vastauksia saanut. Olen liikaa stressannut ja tuntenut pahaa oloa.. Minä olen yksin miljoona kysymyksen kanssa, mutta jotenkin siitä aijon selvitä. Menetin elämäni rakkauden, mutta saan uuden elämäni rakkauden. rv. 7